Työstä ja poliittisesta kielenkäytöstä

Tätä kirjoittaessa keskustelu työttömyysturvan aktiivimallista käy viimein riittävän kuumana, mutta vasta nyt kun eduskunta on mallin hyväksynyt. Asiasta sen verran, että termi aktiivimalli on vain yksi esimerkki lisää Sipilän hallituksen hämäävästä uuskielestä. Ei malli aktiivisuutta mittaa, vaan työnsaantia ja muita tuloksia. Halu työllistyä ei näinä aikoina riitä mihinkään. Minun lienee ihan turha yrittää kommentoida aihetta syvällisemmin. Muut pystyvät tekemään sen nopeammin ja paremmin.

Sen sijaan työn käsite hallituspuolueiden retoriikassa on viime aikoina mietityttänyt ja se on minulle riittävän hitaasti liikkuva maali. Politiikan värikartta on sinänsä onnistunut, sillä mitä sinisemmäksi mennään, sitä kylmemmältä puheet tuntuvat ja sitä vähemmän puhutaan työntekijöistä tai ylipäänsä ihmisistä ja inhimillisistä asioista. Jopa Akavan puheenjohtajan suussa viesti vääntyy muotoon “hyvinvointiyhteiskunta voi perustua vain ja ainoastaan työn tekemiseen”. Puheenjohtaja kuitenkin edustajaa Akavan jäseniä, jotka tietääkseni ovat ensijassa ihmisiä ja vasta sitten työvoimaa.

Termiä työ käyttäessä, on helpompi etääntyä ja nähdä työntekijät yhtenä massana, ilman yksilöllisiä ominaisuuksia, omaa elämäntilannetta, vahvuuksia, heikkouksia tai sairauksia. Jään miettimään, onko Sipilän hallituksen politiikassa tarkoitus ylipäätään tarjota työtä työntekijöille vai persoonatonta työvoimaa yrityksille.

Jopa oikeistopoliitikkojen hampaissa olevat “laiskat työttömät” saattaisivat arvostaa työtä enemmän, jos siihen löytyisi aihetta. Nollatuntisopimukset, työnantajien keinottelu osa-aikaisilla työsopimuksilla ja laiton määräaikaisten työsopimusten ketjuttaminen joillakin aloilla eivät ainakaan liene parhaita lääkkeitä työn arvostuksen korottamiseen. Tämä tuskin on ihan parasta mitä työhaluiselle parikymppiselle voisi nykyään tarjota. Elämän rakentaminen näin epävarmalle pohjalle ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Minulta saattaisi vastaavassa tilanteessa jäädä asuntokaupat tekemättä ja perheet perustamatta. Jos haluaa rääkätä itseään viimeisen päälle, kannattaa hakeutua työkokeiluun kokemaan yhtäaikaisesti työssäkäynnin ja työttömyyden huonot puolet, ilman palkkaa, eläkekertymää tai muitakaan työelämään normaalisti kuuluvia asioita.

Jos työntekijöitä ja työttömiä, eli kasvotonta työvoimaa kohdellaan vähä-älyisenä, arvottomana massana, onko ihme jos he lopulta sellaisiksi muuttuvat? Järjestelmän porsaanreikiä hyödyntävät saattavat lopulta olla parhaiten sopeutuvia yksilöitä, joiden lahjakkuus suuntautuu olosuhteiden pakosta vähemmän rakentavaan keinotteluun. Laiskan työttömän keinottelu on tietenkin paheksuttavaa kaikilla mittareilla, ihan toisin kuin rikkaan yrityksen tai menestyvän toimitusjohtajan harjoittama verosuunnittelu.

Itse pääsin työelämään kiinni 90-luvun loppupuolella, hyvissä ajoin ennen 2000-luvun taloudellisen tilanteen tuomia muutoksia. Tuloneuvottelukierrosten suhteen en muista aikaa, jolloin työnantajilta olisi helposti löytynyt palkankorotusvaraa. Huonot ajat ovat olleet aina joko päällä tai vähintään tulossa. Olen kuitenkin saanut nauttia myös ajoista, jolloin YT-neuvottelut eivät ole olleet jokavuotinen perinne. Viime aikoina vastaan on tullut kahden tai kolmen yrityksen mittaisia palkkausketjuja, joiden on vaikea uskoa olevan kustannustehokkaita ketjun päässä olevan työn ostajan näkökulmasta.

Suomen työnantajilla löytyy paljon tekemistä, jotta nykyinen työ olisi houkuttelevampi tuote. Pelkään pahoin, että mahdollisen työttömyyden koittaessa, työ, jota minulle kaupataan, on tuskin laadultaan lähelläkään tuotetta jonka aikanaan ostin. Nykyinen työelämä ja Kokoomus näyttävät arvostavan työsuoritetta. Suorittaja ja maksettava palkka on enemmänkin välttämätön paha.