En kadehdi ilmastotutkijaa

Ilmastopaneeli IPCC:n uusin raportti laittoi herätti taas vähän isommin miettimään tilannetta ja päivittämään omia tietoja ja käsityksiä. Seuraavat päivät olivat ilmastouutisten tulvaa ja alun sekaannuksen jälkeen omat ajatukset alkoivat hieman kirkastua. Minulla on vain valistunut mielipide, mutta onneksi minua viisaammat ovat sitä mieltä, että yksilöt eivät ilmastonmuutosta ratkaise. Tarjolla on korkeintaan pientä työntöapua.

Oletetaan, että seuraavat uutiset pitävät paikkansa:

1. 15 rahtilaivaa tuottaa yhtä paljon typpi- ja rikkipäästöjä kuin kaikki maailman autot
2. 100 yhtiötä tuottaa 71% maailman kasvihuonepäästöistä

Näistä lähtökohdista ongelma näyttää toisenlaiselta. Omalla kohdalla järkeviksi keinoiksi taitavat jäädä lihansyönnin vähentäminen, pieni lisäharkinta autoilun suhteen ja äänestäminen. Äänestäminen lienee näistä vaikeinta, sillä ilmastonmuutoksen torjumisesta on vaikea antaa uskottavia näyttöjä yhden vaalikauden aikana. Jos viime aikojen politiikassa voi johonkin luottaa, niin siihen, että vaalilupaukset on kirjoitettu vessapaperille.

Viisitoista rahtilaivaa oli ilmestynyt otsikkoon vasta MTV:n uutisoidessa T&T:n vastaavaa juttua. Jos asia todella on näin, laivat telakalle ja ydinreaktori voimanlähteeksi. Merkittävä osa päästöistä nollautuu. Kuulostaa edelleen epäilyttävän helpolta.

Sata eniten saastuttavaa yhtiötä näyttävät olevan avainasemassa maailman energiavarojen suhteen ja todennäköisesti osa niistä on lähes koskemattomia. Yhtiöiden johtajat ovat luultavasti edelleen valmiita käyttämään valtaansa sen eteen, että maailma ei muuttuisi. Meidän muurahaisten ainoa keino on tehdä heidän liiketoimintansa vähemmän kannattavaksi. Tässä korostuvat ympäristöystävälliset valinnat esimerkiksi auton tai lämmitysmuodon valitsemisessa.

Kun talous ja ahneus laitetaan ilmastonmuutosta ja yhteistyötä vastaan, luulen osaavani ennustaa voittajan. IPCC:n raportin julkistamisen jälkeen, Kiina näyttää tästä esimerkkiä tinkimällä päästövähennyksistä taloutensa tukemiseksi. On aiheellista kyseenalaistaa, onko ilmastonmuutos torjuttavissa nykyisen kaltaisen markkinatalouden jyllätessä. Edessä olisi 12 vuoden kova urakka päästöjen hillitsemiseksi, mutta taloustieteilijät ovat tottuneet näkemään tuloksia neljästi vuodessa. Olkoon Suomen metsien lisähakkuun vihreys miten realistista tahansa, niin nyt saattaa olla huono hetki toimeenpanna niitä. Seuraavan talouskriisin iskiessä ilmastoasioiden siirtäminen kakkossijalle tulee olemaan edelleen liian helppoa. Monia meillä jumalia, vahvin niistä Mammona.

Ilmastonmuutoksen torjunnalle kysellään hintalappua, mutta modernin sivilisaation tuhoutuminen on kaukainen uhkakuva ja sen me saamme tavallaan ilmaiseksi. Todellisuudessa maailmanpalo saattaa maksaa reilusti enemmän. Suurvaltojen laajamittainen talkoisiin osallistuminen ei taida toteutua, vaikka esimerkiksi Yhdysvalloissa osavaltiot voivat toteuttaa itsenäisesti omia ympäristöhankkeitaan. Kansainvälisen päästökaupan avulla olisi ehkä teoriassa mahdollista päästä tilanteeseen, jossa saastuttamisen hinta olisi liian kova ja vähäpäästöiset maat voisivat saada konkreettista taloudellista hyötyä.

Valitan, hyvät taloustieteilijät, mutta tällä kertaa ei markkinat hoida. Tämä on minulle selvää viimeistään finanssikriisin jälkeen. Markkinajumalien viha oli heittää koko talousjärjestelmän tilaan, jota verrattiin mm. maailmanloppuun. Syntien sovitus tapahtui lopulta veronmaksajilta kerätyn uhrilahjan avulla. Kriisistä varsinaisesti vastuullisia ihmisiä löytyi lopulta kourallinen. Asioita vain tapahtui, niinpä.

Viime vuosina kritiikkiä koko talousjärjestelmää kohtaan on tullut vastaan yhä useammin. Tarve nykyistä suurempaan talouden sääntelyyn alkaa näyttää välttämättömältä, etenkin jos haluamme ratkaista ilmasto-ongelman.

Ilmaston lämpenemisen voidaan katsoa olleen tieteellinen tosiasia 1980-luvun lopulta lähtien (NY Times, Losing Earth). Ilmastotutkijoiden näkökulmasta alkaa joidenkin kohdalla olla kysymys elämäntyöstä. Miten siis pitäisi suhtautua siihen, että juuri kukaan ei ota sanomaa niin vakavasti, että merkittäviä konkreettisia toimia tehtäisiin? Sen sijaan, fossiiliset energiayhtiöt panostavat oman toimintansa valkopesuun ja ilmastotutkijoiden mustamaalaamiseen. Kuluttajat taas mieluummin vain haluaisivat, että kaikki pysyy entisellään. Jotenkin lopulta syntyy ajatus, että ilmastovouhotus on vain iso rahastus. Tämä olisi kaikille suuri helpotus - pelastus, jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään. Miten miellyttävältä se kuulostaakin! Jos haluaisin huijata ihmisten rahat, ilmastotutkijaksi ryhtyminen ja 30-vuotinen toteutussuunnitelma itse huijauksen toteuttamiseen ei ehkä olisi ollut oma valinta. Kun on nähnyt yhden kuperkeikkaa heittävä jäävuoren, on nähnyt ne kaikki ja siinä kalliolla pönöttäessä voi vilustuakin.

Jokainen on asiantuntija sään suhteen. Sen näkee katsomalla ikkunasta ulos, eikä siellä mitään ilmastonmuutosta näy. Peräkylät ovat pullollaan kansantietäjiä, joilta olisi kannattanut tulla kysymään ensin. Vastaus olisi saatu kuin apteekin hyllyltä, nollatutkimusta. Näin olisi tuhansilta tutkijoilta säästynyt kymmenien vuosien vaiva ja rahat. Ilmastotutkijan työn on pakko olla nykypäivän akateemisten paskaduunien joukossa. Silti jotkut jaksavat, vaikka vuodesta toiseen sataa samaa kuraa niskaan ja varoitukset kaikuvat kuuroille korville.